Mitäs ihmettä sitten ?

Kunpa osaisin vastata. Aika itkuiset fiilikset, pää sekaisin ja sitä vaan ihmettelee miten kummassa tästä eteenpäin. Istutaanko sohvalla, maataanko sängyssä ja kenelle kerrotaan ?

Kerroimme lähipiirille, vanhemmille, sisaruksille ja lähimmille ystäville. Osa ei tiedä vieläkään. Kaikkia ei yksinkertaisesti jaksa "hoitaa" kerralla. Hyvä kun itse pysyy kuosissa. Kertominen etenee siis asteittain ja jos käy säkä väliin mahtuu yksi tavallinen ja vuodatukseton päivä.

Sairaalassa runmba lähti etenemään siten, että tosiaan nesteytettiin ja alettiin antaa lisäravintoa nutridrinkkien muodossa, jotka vastaavat vähän laihdutusjuomia, mutta enemmällä energialla. Isoin ongelmahan oli, ettei uponnut mitään kiinteää ruokatorven tukkeuman vuoksi.

Perjantaina kotiin tiistai-aamuun asti ja hoito-ohjeet nesteistä ja nestemäisistä ravinteista. Avuksi ja tiedoksi tehosairaanhoidon numero, jonne oli jo annettu tiputusohjeet, jos ei nestettä mene riittävästi alas sekä pari A4:sta, jossa on palvelevia numeroita eri tukiyksiköihin, mikäli on tarvetta puhua.

Ai niin, ja muutama unettava lääke purkissa kotona olevalle perheelle annettiin "uutispäivänä" jotta saa riittävän levon.

Tiistaina aamuvarhain sitten osastolle valmisteluun stentin, eli itsestään laajenevan metalliverkkoputken asennusta varten, joka tehdäään kevyessä narkoosissa.

Viikonloppu sujui synkeissä merkeissä, sohvalla, sängyssä, tv:tä tuijottaen, nestemääriä ylös merkaten ja vähintäänkin arveluttavissa asuissa ei mitään tehden.

Lähisukua kävi itkemässä ja taputtelemassa olkapäälle, puhelin soi ja soi, aina oli jollain asiaa. Ei olisi huvittanut vastailla ja kertoa koko ajan samaa sairaskertomusta uudestaan ja uudestaan. Välillä en edes vastannut tai sitten sanoin tylyhkösti, että voitte kertoa asiaa eteenpäin ja sanoa, ettei tarvitse koko ajan soitella ja kysellä.

Tuli tunne, että kukaan ei voi meitä nyt auttaa, ihan sama.