Aamuyön varhaisina tunteina neljän jälkeen mies käännettiin vielä kerran ja annettiin ensin yksi ja sitten vähän ajan päästä toinen ylimääräinen kipulääkeannos. Hengitys oli huonoa ja mies tulikuuma.

Itse piristyin jotenkin ja nousin sängystä ylös miehen viereen nojatuoliin istumaan. Viilentelin häntä kostealla pyyhkeellä ja sainkin vähän ihoa ja ehkä oloa viileämmäksi, juttelin välillä samalla aina kun painoin pyyhettä ihoa vasten, että älä pelästy, mä vaan viilennän vähän ja kysyin välillä koskeeko. Vastausta ei tietenkään tullut.

Mies jotenkin hengittikin sitten vähän rauhallisemmin hieman pidemmän aikaa, sitten aukaisi silmänsä kokonaan. Luulin ensin, että silmät olivat jääneet tahattomasti auki ja kuivuvat, yritin sulkea niitä hellästi, mutta silmät aukenivat kokonaan uudelleen ja mies katsoi suoraan huoneen yläkulmaan oudosti. Pitkästä aikaa hän näytti ihan itseltään, ei edes niin sairaalta jotenkin, katse oli ihan oma ja kasvot.

Tuli yhtäkkiä tosi outo tunne itselle, että kohta tapahtuu jotain.

Samaan aikaan vähän pelkäsin ja mietin, että kuvittelenko. En oikein muista silitinkö tai pidinkö kädestä, tarkkailinko enemmän vai mitä tai kuinka kauan hetkessä kesti. Sitten mies katsoi jotenkin minuun ja eteenpäin samaan aikaan, vaikea selittää. Hengitys oli tosi rauhallista pitkään aikaan, mutta sitä kuului enää vain joka toinen kerta. Sitten enää joka kolmas kerta. Lopulta tuli aika pitkä hengityskatkos ja vähän ravistelin miestä, vaikka jotenkin tiesin sen olevan turhaa tosipaikan tullen.

Silloin soitin kelloa. Hoitaja tuli melko nopeasti ja sanoin hänella täristen, että mies ei oikein hengitä enää. Puristin täristen ja peloissaan miehen kättä ja käsivartta molemmilla käsilläni. Hoitaja sanoi, että pidä vaan kädestä kiinni, ei mene enää kauan. Samalla hän oli minun vierelläni, lähellä ja piti minusta kiinni, puristi.

Mies oli tosi rauhaisan oloinen, eikä hengitys ollut enää rohissut pieneen aikaan. Yksi nopea hengenveto tuli yhtäkkiä ja sitten ei enää mennyt kauan, kun oli ihan kuin olisi sammutettu virtaa pikkuhiljaa, hengitys vain harveni ja harveni ja sitten hän ei vain enää hengittänyt. Minä itkin ja tärisin pää painuksissa, tiesin, että nyt oli rakas muualla, ei enää koskenut, ei ollut raskasta hengittää.