Muuten ei voi selvitä viikonpäivistä kuin päivä kerrallaan. En juuri nukkunut päiväunia tänään. Olin toivonut saavani unta ainakin tunnin verran, mutta vähän väliä raottelin silmiä ja ensin ihmettelin kuinka pitkä tunti onkaan, sitten se olikin lopulta nopeasti poissa.

Iltavuoroon mentyäni, esimieheni katsoi minua kerran, eikä kysynyt miten päivällä sairaalassa oli mennyt. Oli hyvä tilannetaju ja vilkaisu silmäpusseihin ja naamaan riitti. Kysäisi vain, että onnistuuko ? Oli alkamassa vähän isompi asiakastilaisuus. Sanoin vain, että onnistuu ja sitten mentiin.

Alkaa jo vähän tuntua, että nuoriso on hunningolla. Tänäänkään en tehnyt ruokaa kotona ja toivoin, että löytävät jotain kaapeista. Ei ole reilua heitä kohtaan, mutta en vaan jaksa. Joka paikka on vähän vaiheessa, pöydillä kamaa ja pyykkivuoret kasaantuu. Ihmeen paljon on nykyihmisillä roinaa, jota kerryttää tukkimaan lattioita ja pöytiä. Ei huvita mikään, vähiten siivous ja järjestely.