Viikko sitten oli siis hautajaiset.

Lasten kanssa otimme mukaan kolme valokuvaa, jotka laitoimme arkkuun mukaan kun kävimme vielä miestä katsomassa.

Ei surun määrää voi mitata, kun seisoo arkun vieressä ja katsoo omaa rakkaintaan. Takerruimme toisiimme ja itkimme ääneen. Lähtiessä sanoin arkisesti heippa, kuten niin monet muutkin kerrat.

Toimitus oli perinteinen, kaksi virttä, kukkien laskut. Istuin lapset molemmilla puolilla ja ensimmäisen virren alkaessa soida luulin, että kohta pyörryn tai saan sydärin. Elimistö teki tosissaan töitä.sen eteen. Pulssi oli hurja ja päässä humisi. Pistin silmät kiinni, kyyneleet valuivat ja takerruin lasten käsiin puristaen ja yritin hengittää oikein rauhallisesti. Se auttoi, en pyörtynytkään.

Lasten kanssa laskimme sinivalkean kimpun arkulle, mutta kukaan meistä ei voinut sanoa mitään, emme pystyneet.

Saattoväkeä oli rajatuista kutsuista huolimatta melkein 60 ja miehen töistäkin oli tullut iso joukko, 12 hlö saattamaan.

Muistotilaisuus pidettiin kotimme lähellä vuokratiloissa, jonne olimme sisarusten ja isäni kanssa tehneet syömiset.

Miehen mieltymysten mukaan tilaisuudessa ei virret kaikuneet, vaan soitettiin Marillionia, Metallicaa, ACDC:tä ym. ym.

Illemmalla sisaruksiani tuli meille iltaa istumaan ja nauttimaan hieman "virkisteitä". Siskoni mies oli ottanut kitaran mukaan ja soitteli sitä välillä, laulettiin myös Lipsiä X-boxilla äänet käheiksi.