Perjantai-aamuna en tosiaan ehtinyt olla töissä kuin vajaan tunnin, kun koko sairauden ajan pelkäämäni puhelu tuli. Aamuhoitaja soitti, että kannattaisi tulla sairaalaan heti. Aamuhoitajat eivät olleet enää saaneet kontaktia mieheen ollenkaan ja hänen hengityksensä oli todella huonoa ja raskasta, oli ollut koko yön ja pahenemaan päin.

Soitin pikaisesti appivanhemmille, jotka olivat kahden tunnin päässä mökillään, kerroin tilanteen kuten minulle oli kerrottu, että kannattaisi ehkä tulla nyt, jos vielä haluaa nähdä.

Jätin työt, soitin isälleni, että menee meille kotiin vielä varmistamaan lapsilta haluavatko he kuitenkin vielä tulla sairaalaan. En halunnut miettiä myöhemmin olisiko pitänyt kuitenkin kysyä, vaikka arvelin, että he eivät halua tulla, että se on liikaa nähdä iskä niin kipeänä. En oikeastaan ajatellutkaan, että kannattaisi tulla. Tiesin jo, että mies on niin ulapalla, ettei se enää hyödytä ketään. Halusin oikeastaan myös säästää lapsia.

Sairaalassa hoitajat valmistelivat jo omaa huonetta. Ennen sitä sain kuin sainkin vielä mieheen hieman liikettä ja hän joi jopa vähän pillimehua. Huulet ja suu olivat todella huonossa kunnossa, ihan kuivat niin, että nahkakin lähti. Tulehdus aiheutti sen.

Omaan huoneeseen siirryttiin pian ja minulle tuotiin mukava säädettävä nojatuoli ja juomista.

Mies oli aika tiedottomassa tilassa, ei juuri reagoinut kipulääkkeiden saamisen jälkeen. Oma lääkäri kierrolla oli kovin harvapuheinen, kipupumppu ja annostus määrättiin kohdalleen ja siinäpä se. Juuri muuta ei ollut enää tehtävissä, lievittää kipua ja yrittää laskea kuumetta.