Ei ollut eilen hilpein päivä viikossa. Lapsilla eka isänpäivä ilman isää.

Anoppi oli pyytänyt meitä sinne syömään, mutta kaikilla oli ollut aika hurja viikko ja yksi vapaapäivä, sunnuntai, ettemme jaksaneet ajatellakaan sinne menemistä. Pettymys se varmaan oli (vai helpotus?) mutta tässä jäljellä olevassa elämässä aion jatkossa olla itsekäs.

Ei siitä mitään hilpeää tapahtumaa olisi kuitenkaan tullut, päinvastoin. Kun yrittää pysyä arjessa kiinni, niin kaikki tälläinen ei oikeastaan edistä asiaa. Juhlapyhät tulee jatkossakin olemaan aika koetinkivi, jotka voisi puolestani sivuuttaa.

Tarpeeksi raastavaa oli käydä hautausmaalla viemässä kynttilä lasten kanssa. Itkimme kaikki ja nytkin kyyneleet valuvat tuskasta, jota ei voi kuvailla.