Taas sain uutisia sadonkorjuusta. Kavala syöpä ja myös masennus on vienyt lisää monelle tärkeitä ihmisiä.

Suureen suruumme on vaikea sanoa mitään, ei ole mitään järkevää lausetta surevalle. Samoja kliseitä kuullaan päivästä toiseen, jotainhan sitä kait sitten täytyy sanoa.

Sanon suru puserossa, kyyneleet poskella nyt sitä samaa:

"Otan lämpimästi osaa suruunne, menkää hetki ja askel kerrallaan, vaikka kuinka hiljaa"