Töissä sain onneksi hommat hoidettua esimieheni ja keittiömestarin kanssa yhdessä kunnialla. Ihmettelin vielä sairaalassa ollessa miten ikinä pystyn siihen, mutta kun vedin työvaatteet päälle ja meikit naamaan, niin jotenkin se vain meni. Hassusti lohdutti, että töissä muutkin oli väsyneitä ja jutut sen mukaisia. Esimieheni on ihan älyttömän mukava ja kannustava ja sanoikin jossain vaiheessa hiljaa, että pärjäät ihan tosi hyvin. Kuitenkin täytyy todeta, että ajatus karkailee ja pelkään, että ryöpsähdän itkuun, enkä voi enää lopettaa.

Kävin suihkussa ja nyt istun sohvalla, niiskun ja juon Karhua (parempi vaihtoehto Opamoxille).

Päivän summa: En vaan jaksa.