Kaikki mitä olin suunnitellut ja vähän enemmänkin hoidin tänään. Kumma, ettei nää juoksut lopu, aina jotain unohtuu ja ilmaantuu.

Anoppi ja appi tuli taas mökiltä pois ja anoppi soitteli päivityksiä ja kyseli onko homma hanskassa.

Sanoinkin, että suurinpiirtein, mutta osa on vielä vaiheessa. Mun mielestä nyt on keskiviikko (no, torstai, joo) ja vielä ehtii. En edes halua millään tehotyttövauhdilla hoitaa asioita, ketäs se auttaisi.

En sure enempää tai vähempää oli tehokkuus miten vain. Suruni ja lasten surun määrä on liian suuri joka tapauksessa, näkyi se ulkoisesti välillä enemmän tai välillä vähemmän. Ehkä kaikki ei sitä voi ymmärtää.

Saatan (ja saatamme) ulkoisesti välillä näyttää hyvältä, sisäisistä krakeloinneista huolimatta. Murtumat näkyvät kotona oman perheen kesken, eikä meidän tarvitse suruamme suureellisesti esiin tuoda vakuuttaaksemme muut.

Kuten olen viime aikoina todennut erilaisista tapaamisista sovittaessa:

Minulla ei ole enää mihinkään kiire.