Reissu heitetty.

Nauratti ja itketti taas lukiessani kaikkia sinä aikana tulleita kommentteja.

Ensin huonot, eli itketti miten monen elämään tuo kavala syöpä on lonkerot ulottanut taas. Osa on sairastunut itse, osa menettänyt vasta tai jokin aikaa sitten läheisen ja kaikki me harjoitellaan yhdessä uudenlaista elämää.

Mulla vuoristorata jatkuu, en vieläkään pysty ennustamaan itkua, enkä naurua. Se on kuitenkin nyt arkea ja näin mennään.

Eilen eräs ihminen sanoi minulle, että hei, sinähän hymyilitkin pari kertaa. Ja että on mukava nähdä toisen hymyilevän. Täytynee harjoitella sitä enemmän...

Sitten hyvät, eli oli ihana saada paljon hyvän matkan toivotuksia ja nauratti kauheasti Katrin kommentti siitä, että tulee sellainen fiilis, että Yääähh, en halua lähteä ! Nimittäin aamuvarhain 05.30 seisoin laukkuni vieressä kylmässä ja pimeässä tienposkessa odottamassa ystävääni ja kyytiä ja teki mieli pirauttaa etten lähdekään. Eikä olisi edes harmittanut rahojen hukkaanmeno... en vain halunnut ja iski ihan paniikki, halusin vain oman peiton alle takaisin.

No en tietenkään soittanut.

Lentokentällä masensi katsoa perheitä ja pareja, jotka ihan iloissaan odottivat lomaa. Minä olin menossa meidän koko sakin rakastamaan Kreikkaan yksin, tavallaan.

Sain kentällä ja koneessa kaikin voimin skarpata kyyneliä pois.

Matka kuitenkin sujui ihan hyvin lopulta, kun päämäärään päästiin. Shoppailtiin ja katseltiin paikkoja saarella ja tehtiin retkiä yhdessä ja erikseen. Naurettiin ja itkettiin. Koska ei oltu ennen matkailtu yhdessä huomattiin uusia piirteitä molemmista, hyviä ja huonoja, mutta matka oli kokonaisuudessaan hyvä.

Kotiin oli kuitenkin superihanaa palata. Oli jo ikävä omia nurkkia, lapsia, kissoja, läppäriä, sohvaa etc. etc.

Kiitos vielä kauheasti monista kommenteista taas, niitä on aina mukava lukea, olivat ne sitten millaisia vain. Saan niistä voimaa ja perspektiiviä omaankin surkeuteeni.