Haluaisin eteenpäin, siis silleen, että en koko ajan joka päivä ajattelisi asiaa, en vaan pysty. Näköjään töissä se onnistuu, eli edelleen mietin, jos alkaisin kauheaksi työnarkomaaniksi. Sivutuotteena plussana olisi tietysti lihavampi pankkitilikin.

Ns. parempia päiviäkin on, en herää joka aamu synkkänä tai käy joka ilta synkkänä nukkumaan. Kuitenkin useimmiten tuntuu, että elämässä ei mikään muutu, päivät seuraa toisiaan jollain tavalla samanlaisina. Olen edelleen tahtomattani yksin, sitä seikkaa ei mikään muuta. Kohta jo puoli vuotta, silti kaikki on kuin eilen. Kauheaa ajatella, että kaikki jatkuu kuin tähänkin asti ja yhtäkkiä huomaan, että on mennyt jo viisi vuotta, sitten kymmenen jne...