Äitini kysyi tänään olemmeko puhuneet tulevaisuudesta. Ei olla, se tuntuu nyt täysin mahdottomalta ajatukselta. Päivä kerrallaan, muuta ei nyt pysty.

Ainoa tulevaisuutta ennakoiva teko oli henkivakuutuksen ottaminen minulle viikko sitten.

Tänäänkin ensin sairaalassa meni "ihan hyvin" kunnes informaatiotulva yhtenä sekuntina tuntui täysin järjettömältä ja aloin itkeä. Kastelin miehen paidan melko hyvin.

Asiaa ei auttanut viereisessä sängyssä oleva ihan sekaisin oleva pappa, jolla tuntui olevan liikaakin fyysistä energiaa ja kuntoa, päässä vain viskasi, eikä tiennyt edes missä on. Mies kertoi, että pappa aiemmin yritti koko ajan karkuun, jumitti milloin kummankin jalkansa sängyn reunojen väliin ja juuri ennen siirtoa paikallisen terveyskeskuksen vuodeosastolle, kiskoi kaksi kertaa tavaraa täynnä vaipat ja vaatteet pois ja jälki ja haju oli sen mukaista. Huonekaverit pakenivat käytävään.

Ei aina elämän realityjaksossa reiluus kohtaa...