Suru asuu minussa lopullisesti näyttäytyen välillä harmittavissa tilanteissa ja liian usein. Tahtoisin kätkeä sen kaikilta, kukaan muu ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Keneltäkään muulta ei ole otettu juuri tätä roolia pois.


Saatan vaikuttaa useinkin ulkoisesti itseltäni, sitä en ole enää koskaan, valitettavasti. Useimmiten tuntuu, ettei minulla ole enää mitään odotettavaa.


Toivoisin NIIN kovasti paljon hyviä päiviä meille kaikille, jota tämä asia on läheisesti koskettanut, mutten osaa muita oikein lohduttaa. Siinä olen surkea.

Vielä enemmän kuin itselleni tai muille läheisille, toivon lapsille niitä päiviä, heillä on kuitenkin tulevaisuus edessä. Toivottavsti pitkä ja onnellinen.