En muuten itkenyt ollenkaan tavatessani syöpälääkärin kahden kesken, arkisesti sairaalan syöpäosaston aulassa.

Olin jotenkin koko aamupäivän töissä kärsinyt kovasta sykkeestä, sydän hakkasi ja joutunut koko ajan skarppaamaan, etten lyyhisty kasaan. Väsytti ihan pirusti ja mielenkiinto kaikkeen oli nollassa. Tänään aamulla oli siis ihan erityisen vaikeaa nousta sängystä ylös. Olisi ollut niin paljon mukavampaa vetää vain peitto korviin ja jatkaa unia, miettimättä mitään.

Lääkäri kysyikin muutamaan otteeseen, ymmärränkö tilanteen vakavuuden. Epäili varmaan minua harhaiseksi, ylitoiveikkaaksi tai sitten tyhmäksi.