Illalla puhuimme lasten kanssa tämänhetkisestä tilanteesta. Syöpäsairaanhoitaja jonka tapasin oli sitä mieltä, että paras on nytkin kertoa tilannekatsaus kotona ja kysyä, josko lapset haluaa iskää mennä katsomaan.

Olin ollut tosi huolissaan miten kerron asiasta, että iskän kunto on huonontunut entisestään, pystynkö edes itse puhumaan. Sanoisin kuitenkin, että hyvä näin. Molemmat olivat samaa mieltä, että he haluavat tietää ihan suoraan tilanteen, huononkin.

Sairaalaan kumpikaan ei tällä hetkellä halua näillä tiedoilla lähteä. Molemmat sanoivat, etteivät pysty, tekee liian pahaa katsoa iskää niin huonona. Minä sanoin siihen, että edetään päivä ja asia kerrallaan ja katsotaan vaikka myöhemmin, jos tilanne muuttuu. Eipä tuosta iskästä paljon seuraa ole tai hän edes tämän hetkisessä pöllyssä juuri mitään muista tai tajua. Nuokkuu vain ja näyttää tosi huonolta.

Kuitenkin uskon ja toivon, että puhuminen auttoi, ei ainakaan tarvitse miettiä itsekseen missä mennään.